Eihän näitä vuosipäiviä ole enää pitkään aikaan tullut juhlistettua, mutta kyllä sitä edelleen joka vuosi joulukuun 17. päivä pysähtyy miettimään. Miettimään mennyttä, tätä päivää ja tulevaa. Miettimään, miten sitä 18-vuotiaana hupsuna teinityttönä osasikin valita sellaisen pojankoltiaisen, josta kasvoi myöhemmin ihan mahtava aviomies ja isä. Sellaisen pojan, jonka ruskeisiin silmiin ihastuin heti. Ne silmät jaksaa sykähdyttää edelleen. ♥
Me ollaan melko erilaisia monessakin mielessä, mutta toisaalta, paljon on yhteistäkin. Ajatellaan elämästä samalla tavalla, meillä on yhteiset haaveet ja mielikuvat siitä, millaista haluamme elämämme olevan. Teemme asioita nämä haaveet mielessä ja olemme pitkäjänteisesti tehneet töitä, jotta elämämme on siinä pisteessä missä se nyt on. Työnteko jatkuu, sillä meillä on vielä hurjasti yhteisiä saavuttamattomia haaveita. Ajattelemme samalla tavalla kasvatusasioista, ruoasta ja liikunnasta. Meillä on yhteinen toive siitä, millainen talo halutaan ja miltä se näyttää. Olemme yhtä mieltä arjen rutiineista ja rytmistä.
Elämäni yksi suurimmista toiveista on, että meidän yhteinen taival kestää vanhuuden päiville asti. Että voidaan sitten kiikkustuolissa muistella yhteisiä vuosia; kosintaa, häitä, lapsia, lastenlapsia, talon rakentamista, matkoja ja eniten tietysti arkea. Toivon, että vanhana mummina vierelläni on ryppyinen vaari, jonka ruskeat nappisilmät jaksaa edelleen katsoa mua samanlaisella lempeydellä ja pilkkeellä kuin vuonna 2005. ♥
Kuvat: Valoisa Wedding Photography
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kiitos kommenteistanne!
Tämä on hyvän mielen blogi, jossa julkaisen vain viestit, jotka myös pitävät sen sellaisena. :)